Aloitin tänä syksynä teologian opinnot Helsingin yliopistossa. Luin aktiivisesti koko kevään työnteon ohessa kahta pääsykoekirjaa ja osallistuin Valmennuskeskuksen järjestämälle valmennuskurssille. Koin kurssin erittäin hyödylliseksi siksi, että minulla ei ollut ammattikoulutaustani vuoksi lainkaan kokemusta tieteellisestä vastaustavasta tai esseiden kirjoittamisesta. Pääsin 600 euron kurssille ilmaiseksi hakemalla Valmennuskeskuksen omaa stipendiä, joka voidaan myöntää vähätuloisten lapsille.
Kun yläasteella piti alkaa ajatella tulevaisuutta, lukio ei ollut vaihtoehtoni missään vaiheessa. Olin jo silloin sosiaalisesti taitava ja hyvin aktiivinen käytökseltäni. Tiesin, että lukioon menivät ne, joilla ei ollut vielä tietoa mitä heistä tulee isona, ne joilla on rahaa ja joiden vanhemmat pakottivat. Silloinen opinto-ohjaaja ei kyseenalaistanut sanallakaan ilmoitustani suunnata ammattikouluun. Niitä Kallion taidelukion valinneita hän tosin pieksi päähän kovalla kädellä, eihän taiteilija ole mikään ammatti.
Pääsin syksyllä 2008 opiskelemaan nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaajaksi ja muutin pois kotikaupungistani vanhempieni luota koulun asuntolaan. Sosioekonominen tausta vaikutti tähän itsenäiseen elämänreittiin. Suvussani ei ole ainuttakaan lukion käynyttä ja koko käsitykseni ylioppilastutkinnosta muistutti lähinnä paremman väen penskojen tehotonta aikuistumisrituaalia.
Jälkeenpäin ajateltuna tunnen montakin ihmistä, jotka olisivat kipeästi tarvinneet lukion tarjoamaa järjestäytyneen ajatuksen kulun ja tiedon kriittisen käsittelemisen harjoittelua. Toisaalta tunnen niitäkin, jotka olisivat selvästi onnellisempia kokkina tai kampaajana kuin pelkkä valkolakki kädessä. Onneksi ammattitutkinto on nykyään helppo ja nopea suorittaa parissa vuodessa lukiopohjalta.
Valmistumiskeväänä 2011 koulumme opinto-ohjaaja ihmetteli hiukan valintaani hakea yliopistoon. Hän osasi kertoa, että yleensä vain muutama hakee jatko-opiskelemaan. Nuoriso-ohjaajille luonnollisin askel on sosionomi. Meidän luokalla oli niitäkin, joilla tämä kasvatusalan koulutus oli toinen tai kolmas toisen asteen tutkinto. Kolmannelle asteelle hyppääminen on ammattikoululaisten keskuudessa harvinaista, yliopistosta puhumattakaan.
Nyt haluaisin sanoa ysiluokkalaisille, että valitkaa oman jaksamisenne ja taitojenne mukaan. Koen, että amis on käytännöllisempi valinta kuin lukio, sillä sieltä pääsee suoraan työelämään tai sitten jopa kolmannen asteen opiskelupaikkaan. Minulla ei ole taloudellisia ongelmia opiskellessani, enkä tarvitse lainaa. Voin tehdä oman alan töitä, joita Helsingissä riittää enemmän kuin on tekijöitä.
Olisi kuitenkin järkevää, jos ammattikoulun opetussuunnitelmaan lisättäisiin vähän enemmän yleissivistävää opetusta. Viime keväänä asuntoamme värittivät usein ääneen oivallukseni Amerikan ja siirtomaiden historiasta. Sain täysin uutta näkökulmaa ja syy-seurauskäsitystä sille, miksi maailmanpolitiikassa näkyy jatkuvia verijälkiä ja haisee kuolemalta. Historian ja yhteiskunnan pohtiminen vailla apua tuottaa fiksuissakin ihmisissä syöpää.
Blogistisisar Emilia Kukkala kirjoitti myös duunarikakaran luokkaretkestä kampukselle. Hänen tekstissään tunnistan paljon yhtymäkohtia omaan elämääni, enkä keksi vieläkään yhtään syytä ostaa niitä aikuisten kurahaalareita. Teologeilla ne on muuten violetit.